Tyyli & Muoti

Ei Sanota Elämälle Ei

No täältähän se putkahti, tyyliblogi jonka ei koskaan pitänyt putkahtaa. En ole koskaan pitänyt käsitteestä muotibloggaaja, se tavallaan etoo minua enkä varsinkaan tahtonut koskaan tulla sellaiseksi. Toki itsekkin tunnen kyseisen termin alle putoavia ihmisiä ja pidän heitä ihan mukavina olentoina, mutta nehän on tietenkin vain poikkeuksia, jotka vahvistaa säännön. Muotibloggaajathan on vain itserakkaita narsisteja jotka tahtoo ilmaista tavaraa! Noh, uskoakko tuota sittenkään. Kuitenkin luen muotiblogeja, ja tyyliblogeja (jos niillä nyt eroa on) ja jotenkin päädyin näköjään myös kirjoittamaan sellaista.

 

Aurinkolasit – Seppälä / Kaulakoru Gina Tricot / Bikinien yläosa – Gina Tricot / Toppi – Gina Tricot / Farkkusortsit – H&M /  Laukku – My Chemical Romance tour 2011 merchandise / Sormus – Glitter

Tyyliblogia en koskaan ajatellut perustavani, mutta uuden suomenkielisen blogin kyllä. Olen tunnettu kaveripiireissä sinä tyttönä, jolla on hirveän monta blogia. Onhan niitä kertynyt melkein tusina, kyllä minä sen myönnän. Mutta suurin osa on ollut projektiluontoisia tai jopa yksityisiä, pääblogini on aina pysynyt kotinani. Ennen kuin eräs lukijani hiljattain ehdotti tyyliblogin aloittamista, satunnaiset ajatukset sellaisesta olin aikaisemmin sivuuttanut toteamalla eihän mulla ole edes järjestelmäkameraa.
No, eihän mulla olekkaan. Mitä sitten? Olen aina ollut sellainen tyttö jolla ei ole varaa uusimpiin vehkeisiin ja vempaimiin, taikka kuteisiin. Tarkoittaako se, että meillä tällaisilla tytöillä ei saisi olla tyyliblogia? Tarkoittaako se etten voi nousta meidän äänitorveksemme? Tarkoittaako se etten voisi kokeilla? Tarkoittaako se ettei vähästäkin voisi luoda paljoa? Nouse kunnianhimoisena ratsusi selkään, oi blogsteri, ja luo uutta! Niin tein. Miksi sanoa mahdollisuudelle ei?
Luvassa on siis tyyliblogi ihmiseltä, joka ei seuraa muotia. En sitten tippaakaan. Joltain kuulin hiljattain, että tänä kesänä farkkukangas on ollut muodissa? Senkin kuulin näin jälkeenpäin kun syksy jo koputtelee ovelle. Kun ostan vaatteita, en juurikaan mieti mikä on muodissa ja mikä ei, mietin mikä sopii minulle ja mikä ei, mistä pidän ja mistä en. En yritä ylläpitää mitään tiettyä tyyliä, en yritä olla rokkari tai hipsteri tai pissis, olen mitä olen ja joskus se sopii johonkin näistä kategorioista.
Kaikenkaikkiaan olen edes vähän tyytyväinen siihen, mitä toistaiseksi olen. En pidä itseäni erityisen kauniina, mutta koen olevani terveemmässä kunnossa kuin aiemmin. Viime vuonna laihduin kymmeniä kiloja ja se nosti itsetuntoani. Tietysti minulla on todella paljon asioita ulkonäössäni jotka ärsyttävät ja sellaisia todella huonoja ulkonäkö-päiviä on paljon. Eikö meillä kaikilla? Kilot kuitenkin harvemmin haittaa enää missään muualla kuin sovituskopissa.
Kun aloin laihtua, aloin myös ostamaan uusia vaatteita, paljon, paljon uusia vaatteita. Ennen en juurikaan shoppaillut sillä en kokenut vartaloni olevan sen arvoinen. Nyt uskaltauduin korostamaan vyötäröäni ja ostamaan muitakin vaatteita kun väljiä paitoja tai mekkoja. Kaikki pohjustautui ymmärrykseen siitä, että ihmiset kyllä tietävät minkä kokoinen olen. Jos laitan päälle hieman ihonmyötäisemmät vaatteet ei kukaan totea, että OHO, se onkin lihava! Usein ihmiset nimittäin huomaavatkin ensimmäisenä nousseen itsevarmuuden.
Sanonta siitä, että itsevarmuus on kauniimpaa kun mikään muu, on ehkä kulutettu, mutta se on osoittanut pitävänsä paikkansa. Vaikka sisältä olenkin maailman epävarmin pieni tai suuri tyttö, silloin kun tunnen olevani itsevarmoimmillani, tunnen olevani kauneimmillani. Suurimmat ulkonäköpaineeni eivät enää tule minun sisältäni, vaan muista. Allemuuskompleksini on edelleen ennallaan ja kauniimmat ihmiset sekä muiden pahat sanat eivät poistu mielestäni koskaan. Ujokin olen enkä sille voi mitään, se ei kuitenkaan välttämättä kumoa täysin itsevarmuutta.

No, katsellaan mitä tästä tulee! Ja tuleeko minusta itserakas narsisti, joka tahtoo kaiken ilmaiseksi?

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *